Kahvirasvan sanansaattaja

Pahantekijällä Pellosta eli kuksia visakoivusta valmistavalla Lasse Laulaisella on murhe: liian monesti kuksan ostajat pilaavat upean käyttöesineen vihkimällä sen alkoholilla. “Kysyn usein, että työnnätkö sinä puuveneenkin tervaamatta vesille? Kuksan terva on kahvin rasva, ei alkoholi”, hän muistuttaa.

Tä­nä­kin jou­lu­na tu­han­net ja taas tu­han­net mat­kai­li­jat os­ta­vat lah­joik­si tai it­sel­leen ko­tiin­vie­mi­sik­si klas­sik­ko­ku­pin, kuk­san. Myyn­nis­sä on sekä ul­ko­mail­la val­mis­tet­tu­ja kup­pe­ja, joi­ta tuo­daan maa­han mat­ka­muis­ton ni­mel­lä, et­tä ai­to­ja ko­ti­mai­sia kä­si­työn tai­don­näyt­tei­tä. Näis­tä jäl­kim­mäi­siä syn­tyy kuk­san­te­ki­jä Las­se Lau­lai­sen pa­jal­la. Las­se tun­ne­taan myös ni­mel­lä Pa­han­te­ki­jä Pel­los­ta. Ma­te­ri­aa­li­na hän käyt­tää kuk­sis­saan vi­sa­koi­vua. Pe­rin­tei­siin pah­ka­kuk­siin ei enää tänä päi­vä­nä tah­do saa­da ma­te­ri­aa­lia kuin pie­nis­sä mää­rin.

– Kyl­lä sen näki jo 20 vuot­ta sit­ten, et­tä pah­kat tu­le­vat lop­pu­maan. Jo sil­loin pari yli­tor­ni­o­lais­ta pah­ka­kuk­san­te­ki­jää käyt­ti­vät Ve­nä­jäl­tä tuo­tu­ja pah­ko­ja. Met­sä­ta­lous on Suo­mes­sa muut­tu­nut sel­lai­sek­si, et­tei vi­noil­le ja käk­kä­röil­le yk­si­löil­le ole enää ti­laa, ne kar­si­taan heti pois, Las­se har­mit­te­lee.

Kun kuk­sia tar­vi­taan tu­han­sit­tain, pah­ka ei ole vaih­to­eh­to. Vi­sa­koi­vus­ta val­mis­tuu eko­lo­gi­sia, kau­nii­ta ja kes­tä­viä käyt­tö­e­si­nei­tä. Se ero koi­vul­la on kui­ten­kin pah­kaan ver­rat­tu­na, et­tä toi­sin kuin pah­kas­ta re­vi­tys­sä kuk­sas­sa, koi­vus­sa on pys­ty­syyt. Se vaa­tii huo­lel­li­suut­ta sekä kuk­san val­mis­ta­mi­ses­sa et­tä käyt­töö­no­tos­sa.

– Ai­na mi­nul­ta ky­sy­tään, et­tä ei­kö kuk­sa pi­täi­si vih­kiä tai kas­taa rom­mil­la tai kon­ja­kil­la. Ei. Se on var­min tapa saa­da kuk­sa heti hal­ke­a­maan. Kah­vin ras­va on se, jol­la kuk­sa kä­si­tel­lään. Ja tämä on se asia, joka kaik­kien kuk­san os­ta­jien pi­täi­si ym­mär­tää.

Koivupöllistä kuksaksi

Mut­ta jot­ta Las­sen sa­no­ma on hel­pom­pi si­säis­tää, on syy­tä käy­dä läpi, mi­ten kuk­sa val­mis­te­taan. Ky­sees­sä on mo­ni­vai­hei­nen pro­ses­si. Kaik­ki läh­tee liik­keel­le met­ri­sis­tä koi­vu­pöl­leis­tä, jois­ta Las­se sa­haa kah­dek­san sen­tin pak­sui­sia kiek­ko­ja.

– Koi­vut pi­tää va­li­ta tark­kaan. Puun kes­ki­ö­tä ei voi kos­kaan käyt­tää, ja sik­si hal­kai­si­jan pi­tää ol­la vä­hin­tään 22 sent­tiä. Sil­loin yh­des­tä kie­kos­ta saa sa­hat­tua kak­si kuk­sa-ai­hi­o­ta.

Kahdeksan sentin kiekosta lähdetään liikkeelle. Kuvassa sapluunat ja valmis tuote.

Aihioita pitää olla koko ajan valmiina, jotta prosessi pysyy vauhdissa.

Ai­hi­ot Las­se vie työ­pa­jal­ta ko­tiin­sa, jos­sa ai­hi­oi­ta kei­te­tään. Kei­tin­ve­des­sä on kah­via ja suo­laa.

– Mut­ta nii­den mää­rät pi­dän sa­lai­suu­te­na, hän sa­noo.

Las­se ker­too, et­tä jot­kut kuk­san­te­ki­jät keit­tä­vät ai­hi­oi­taan vain kah­dek­san tun­tia, mut­ta hän pi­tää hy­vä­nä ai­ka­na kah­ta vuo­ro­kaut­ta. Sii­nä ajas­sa suo­la eh­tii imey­tyä läpi koko ai­hi­on. Myös kah­vin tuo­ma väri on koko ai­hi­os­sa, ei­kä vain pin­ta­puus­sa.

– Se, mikä keit­tä­mi­ses­sä on tär­kein­tä, on se, et­tä se tap­paa jän­nit­teen puun si­säl­tä. Kun ai­hio kui­vuu, suo­la ki­tey­tyy puun huo­ko­siin ja jää pi­tä­mään huo­ko­set au­ki. Jos huo­koi­set me­ni­si­vät kiin­ni, tu­li­si jän­ni­te, joka saat­tai­si ai­heut­taa kuk­san käyt­töö­no­tos­sa sen hal­ke­a­mi­sen.

Las­sel­la on työ­pa­jal­laan täl­lä het­kel­lä 600 kei­tet­tyä ai­hi­o­ta. Li­sää kei­te­tään joka viik­ko. Pro­ses­sin pi­tää py­syä koko ajan sa­mas­sa tah­dis­sa, jot­ta työn­kul­ku on jou­he­vaa.

Keit­tä­mi­sen ja kui­vaa­mi­sen jäl­keen kuk­sas­ta hi­o­taan si­sä­puo­li, po­ra­taan sor­mil­le rei­ät kuk­san kah­vaan, sa­ha­taan kuk­san muo­to esiin van­ne­sa­hal­la ja teh­dään nau­ha­san­taa­jal­la muo­to­hi­on­ta ja yk­si vä­li­hi­on­ta. Vii­meis­te­ly­hi­on­nat ja pin­ta­kä­sit­te­lyn hoi­taa Las­sen puo­li­so.

Vakaalla kädellä

Jot­ta pro­ses­si on hel­pom­pi esi­tel­lä, Las­se päät­tää työs­tää yh­den kuk­san ai­hi­os­ta val­miik­si tuot­teek­si. Las­se is­tah­taa van­ne­sa­han ää­reen.

– Sitä sa­no­taan kuk­sa­mie­hen va­lak­si, et­tä pys­tyy tä­män poh­jan muo­don te­ke­mään yh­del­lä ve­dol­la, Las­se esit­te­lee.

Terä pu­reu­tuu puu­hun, ja va­kaa käsi pyö­rit­te­lee puu­pa­las­ta kuk­san.

– Yleen­sä van­ne­sa­has­sa on tuki, mut­ta täs­sä ei. Pi­tää saa­da täl­lai­nen ta­sai­nen lii­ke ai­kai­sek­si.

Nau­ha­san­taa­jal­la sel­vi­ää, et­tä Las­ses­sa asuu myös pie­ni in­si­nöö­ri – lai­te on hä­nen it­se suun­nit­te­le­man­sa.

– Tämä on van­ha ken­gän­kiil­lo­tus­ko­ne, mies my­häi­lee.

Kuksan valmistamisessa on lukuisia vaiheita, tässä Lasse tekee muotohiontaa.

Muotohionnan jälkeen pinta on silkkinen, mutta ei vielä tarpeeksi. Seuraava vaihe on viimeistelyhionta.

Kuk­sa kä­si­tel­lään nau­ha­san­taa­jas­sa pa­riin ot­tee­seen. Pin­ta tun­tuu jo silk­ki­sel­tä, mut­ta ei täy­tä Las­sen kri­tee­re­jä. Sor­men­rei­ät vii­meis­te­ly­hi­o­taan vie­lä rau­ta­ras­sil­la, jos­sa on san­ta­pa­pe­ria, ja kuk­san ul­ko­pin­nan hi­on­ta vii­meis­tel­lään rum­mul­la, jos­sa on pai­neil­ma si­säl­lä.

– Sil­lä saa­daan kaik­ki te­rä­vät kul­mat pois, Las­se näyt­tää.

Viimeistelyhionnassa hiotaan myös sormille tarkoitetut reiät.

Kuk­sas­sa on ta­sai­nen poh­ja ja reu­nois­sa mel­ko suo­ra muo­to.

– Kun muo­to on tämä, saa­daan reu­nas­ta tar­peek­si ohut. Ih­mi­set ovat ty­kän­neet enem­män täs­tä ohu­es­ta reu­nas­ta. Ei kuse kah­vi suu­pie­les­tä rin­nuk­sil­le, Las­se nau­rah­taa.

Laiskan ihmisen käyttöesine

Sit­ten vain pö­lyt pois, öl­jy­ä­mi­nen ja nah­ka­nau­hal­la käyt­tö­oh­jeet kah­vaan. Las­se nap­paa kuk­san kä­siin­sä ja kä­ve­lee keit­ti­öön. Hän las­kee kuk­san keit­ti­ö­ta­sol­le ja nos­taa laa­ti­kos­ta pul­lon unik­ko­öl­jyä.

– Lai­tam­me tä­hän yleen­sä pa­ri­kym­men­tä kuk­saa ri­viin uni­ko­nöl­jy­kä­sit­te­lyä var­ten. Öl­jyä kaa­de­taan kuk­sas­ta toi­seen, jol­loin se eh­tii vai­kut­taa tar­peek­si kau­an.

Unikkoöljykäsittelyn jälkeen kuksaan laitetaan nahkanauha ja ohjelappu. Tämän kuksan kylkeen poltettiin kuksan saajan nimi ja pohjaan vuosiluku.

Ja nyt siis pää­sem­me sii­hen, mis­tä Las­se jo heti kär­keen muis­tut­ti – val­miin kuk­san oi­ke­aop­pi­ses­ta käyt­töö­no­tos­ta.

– En­sim­mäi­seen kup­piin kaa­de­taan kah­vi­kuu­maa vet­tä, joka ki­pa­taan heti pois. Pin­nas­ta tu­lee kar­kea, ja puun huo­ko­set au­ke­a­vat. Sit­ten odo­te­taan pari tun­tia, jon­ka jäl­keen kei­tät vah­vat suo­da­tin­kah­vit. Ota suo­dat­ti­men poh­jal­ta ruo­ka­lu­si­kal­li­nen mär­kiä läm­pi­miä pöh­niä ja lai­ta ne kup­piin. Sit­ten läh­det sor­mel­la hier­tä­mään niin kau­an et­tä pöh­nät ovat kui­vu­neet. Kun kuk­sas­sa on vet­tä hyl­ki­vä ras­va­kal­vo, se ei kas­tu, kui­vu ja hal­kea.

Juo­mis­ten vä­lis­sä ei tar­vit­se teh­dä yh­tään mi­tään. Jos pe­set Fai­ryl­la, voit ol­la var­ma, et­tä jat­kos­sa kuk­sas­sa mais­tuu pe­su­ai­ne.

– Kuk­sa on lais­kan ih­mi­sen jo­ka­päi­väi­nen käyt­tö­e­si­ne.

Kädentaidot kantapään kautta

Las­sen oh­jei­ta tai­taa ol­la tur­ha ky­see­na­lais­taa – mie­hel­lä on kuk­sis­ta 37 vuo­den ko­ke­mus. Kuk­sa-aka­te­mi­aa ei tie­ten­kään ole ole­mas­sa, vaan tai­to on ke­hi­tet­ty ko­kei­le­mal­la ja ereh­ty­mäl­lä.

– Voi sa­noa, et­tä ai­van to­del­la kan­ta­pään kaut­ta, Las­se nau­raa.

Las­se on ol­lut ai­na kä­sin­te­ki­jä. Hä­nen pap­pan­sa ja isän­sä oli­vat töis­sä va­ne­ri­teh­taal­la, jos­ta he toi­vat po­jal­le kak­kos­luo­kan va­ne­rei­ta.

– Tyk­kä­sin teh­dä ai­van kaik­kea. Mi­nul­la oli len­to­ko­ne­kin, jol­la oli kak­si­met­ri­set va­ne­ri­sii­vet.

Eräät tie­tyt pa­pan sa­nat ovat jää­neet Las­sel­le elä­män oh­je­nuo­rak­si: “Ih­mi­set­hän näi­tä te­ke­vät, mik­sen mi­nä­kin”. Eli kaik­ki on mah­dol­lis­ta, kun vaan kää­rii hi­han­sa. Pa­pan sa­nat liit­tyi­vät ve­nep­ro­jek­tiin.

– Pap­pa al­koi teh­dä ve­net­tä, jo­hon sopi 4–5 hen­keä nuk­ku­maan ja 15 hen­keä kyy­tiin. Ky­sees­sä oli moot­to­ri­ve­ne. Elet­tiin 70-lu­kua ei­kä pa­pal­la ol­lut mi­tään säh­kö­lait­tei­ta, vain kä­si­työ­veh­keet. Pii­rus­tuk­set pa­pal­la oli­vat vain tääl­lä, Las­se sa­noo ja na­put­taa ohi­mo­aan.

– Po­jat sa­noi­vat, et­tä pap­pa on hau­das­sa en­nen kuin vene val­mis­tuu, mut­ta niin se vain val­mis­tui.

Las­se al­koi jo vuon­na 1988 te­ke­mään pah­ka­töi­tä. En­nen sitä hän teki ra­vin­to­la­puo­len töi­tä.

– Jos­sain leh­ti­ju­tus­sa­kin sa­not­tiin, et­tä ”vii­nan­myy­jäs­tä pa­han­te­ki­jäk­si”. Ei ole hää­vit am­ma­tin­va­lin­nat, Las­se hy­mäh­tää.

Kuksa on jokapäiväinen käyttöesine, jota ei tarvitse turhaan säästellä.

Ikää mie­hel­lä on 68 vuot­ta. Joko elä­kei­kä kol­kut­taa?

– Olen minä ol­lut eläk­keel­lä jo 20 vuot­ta. Elä­ke on vain niin pie­ni, et­tä täl­lä saan sii­hen vä­hän li­sä­tu­loa. Olen aja­tel­lut, et­tä jos vie­lä vuo­den tai pa­rin te­ki­sin, ja jos ter­veys sal­lii, eh­kä pi­tem­pään­kin.

Sen puo­les­ta ei tar­vit­si­si lo­pet­taa, et­tä­kö kuk­sat kyl­läs­tyt­täi­si­vät.

– Ei, ei, ei! Minä nau­tin täs­tä. Kuun­te­len ää­ni­kir­jaa ja kes­ki­tyn työ­hö­ni niin, et­ten huo­maa­kaan, kun on taas päi­vä men­nyt ja pi­tää läh­teä ko­tiin.

Kos­ka Las­se on mon­ta ker­taa haas­tat­te­lun ai­ka­na muis­tut­ta­nut, et­tä hä­nen kä­sis­sään syn­tyy käyt­tö­e­si­nei­tä, joi­ta hän soi­si ih­mis­ten käyt­tä­vän jo­ka­päi­väi­ses­sä ar­jes­saan, on pak­ko ky­syä vie­lä yk­si ky­sy­mys: juot­ko sinä Las­se päi­vit­täin kuk­sas­ta?

– Ei en juo, kun en juo kah­via ol­len­kaan, Las­se nau­raa ma­ke­as­ti.