Katse eteen ja suupielet ylöspäin

Ku­ka­pa suo­ma­lai­nen ei oli­si jos­sain elä­män­sä vai­hees­sa pyö­räil­lyt – toi­set enem­män, toi­set vä­hem­män. Tut­ki­mus­ten mu­kaan meis­tä suo­ma­lai­sis­ta yli 78 pro­sent­tia pyö­rit­tää kam­pea. Suo­ma­lai­sil­le pyö­räi­ly on ur­hei­lun li­säk­si luon­nos­sa liik­ku­mis­ta, päi­vä­ret­kiä ja mie­len ren­tou­tus­ta – ja nämä kaik­ki pyö­räi­lyn muo­dot olen ko­keil­lut mo­neen ot­tee­seen.

Tie­dän myös, mitä pyö­räi­lys­sä on ma­so­kis­ti­nen it­sen­sä haas­ta­mi­nen. Use­am­pi vuo­si sit­ten osal­lis­tuin hy­vin vä­häi­sel­lä maas­to­pyö­räi­ly­ko­ke­muk­sel­la Kal­do­ai­vi Ult­ra Trai­liin. Ni­men­sä mu­kai­ses­ti tämä kisa käy­dään Kal­do­ai­vin erä­maas­sa. Sa­maan ai­kaan vii­val­le läh­ti­vät pari ko­vaa pai­kal­lis­ta ni­meä, Timo Vei­ja­lai­nen ja Tui­ja Lai­ta­ka­ri. Mat­ka oli 130 ki­lo­met­riä. Kal­do­ai­vi tar­joi­li vet­tä, ra­kei­ta, mu­taa, tuul­ta ja li­sää vet­tä. Olin ki­sas­sa säh­köt­tö­mäl­lä luo­mu­fä­til­lä, jota sain tun­ka­ta ihan kii­tet­tä­vis­sä mää­rin mu­das­sa, joka yl­si pol­veen saak­ka. Kai­ken räm­pi­mi­sen jäl­keen kes­key­tin 20 ki­lo­met­riä en­nen maa­lia – ren­gas ha­jo­si niin pa­has­ti, et­tei kor­jaa­mi­nen on­nis­tu­nut.

Sit­tem­min olen siir­ty­nyt pyö­räi­lys­tä mui­hin la­jei­hin. Pyö­rä on sil­ti py­sy­nyt ret­ki­ka­ve­ri­na. Oma yk­kös­pyö­rä­ni to­sin on li­vah­ta­nut jäl­ki­kas­vu­ni käyt­töön. Vuok­raan mie­lel­lä­ni ret­kil­le­ni pai­kal­li­sis­ta ur­hei­lu­liik­keis­tä vii­mei­sen pääl­le prii­man täys­jou­si­te­tun säh­kö­pyö­rän – aja­mi­nen on sil­loin enem­män nau­tin­to kuin haas­te.

Kal­do­ai­vis­sa kans­sa­ni sa­maan ai­kaan seik­kail­leet Timo ja Tui­ja vai­kut­ta­vat tänä päi­vä­nä Le­vin mat­kai­lus­sa ja reit­ti­töis­sä. Timo on ol­lut koko ke­sän ura­koi­mas­sa Le­vin uu­sia maas­to­pyö­räi­ly­reit­te­jä. Hän­tä haas­tat­te­lim­me edel­li­ses­sä nu­me­ros­sa. Tui­ja puo­les­taan on Kit­ti­län kun­nan uu­si reit­ti­suun­nit­te­li­ja.

Kä­vin 20. elo­kuu­ta Tui­jan kans­sa tu­tus­tu­mas­sa Le­vin uu­siin maas­to­pyö­räi­ly­reit­tei­hin: Rak­ka­vaa­ran reit­ti ava­taan syys­kuun alus­sa, Taa­lo­jär­ven reit­ti lo­ka­kuun lo­pus­sa ja hui­pun reit­ti en­si ke­sä­nä.

Ja mitä löy­sin pie­nel­lä ju­tun­te­ko­ret­kel­läm­me? Pyö­räi­lyn ilon! Uu­det reit­ti­pät­kät ei­vät ole vie­lä pit­kiä, mut­ta si­tä­kin haus­kem­pia. Rak­ka­vaa­ran reit­tiin saa toki pi­tuut­ta­kin aje­le­mal­la sitä luup­pi­na. Ym­pä­ris­tö on Rak­ka­vaa­ras­sa ki­van met­säi­nen. Taa­lo­jär­ven reit­ti puo­les­taan joh­dat­te­lee ylös tun­tu­riin, jos­ta avau­tu­vat mai­se­mat vail­la ver­taa.

Minä ja Tui­ja kä­vim­me pol­ke­mas­sa työn puo­les­ta, mut­ta pak­ko sa­noa, et­tä kyl­lä sii­nä mei­na­si työn­te­ko unoh­tua. Kun su­ha­sin Rak­ka­vaa­ran ser­pen­tii­niä hymy kor­vis­sa, pääs­sä­ni soi Elas­ti­sen bii­sin sa­nat “Kat­se eteen ja suu­pie­let ylös­päin”. Sa­nat tu­li­vat mie­lee­ni Tui­jan an­ta­mis­ta ajo­vin­keis­tä. Ne löy­dät ju­tus­ta si­vuil­ta 16–17.