Kun kiire loppuu, elämys alkaa

Kun maa­il­ma hi­das­tuu jou­lu­na, mat­kai­lu­a­lu­eel­la tah­ti vain kiih­tyy. Len­to­ja tu­lee Kit­ti­lään kii­rei­sim­pään ai­kaan yli 30 päi­väs­sä. Juna-, au­to- ja bus­si­mat­kus­ta­jat sii­hen pääl­le.

Var­sin­kin ul­ko­maa­lai­sis­ta mat­kai­li­jois­ta moni saa­puu Le­vil­le lis­tan kans­sa: re­von­tu­let, hus­kyt, po­rot, rin­teet, lu­mi­ken­kä­ret­ki, par­haat ra­vin­to­lat ja ne kuu­lui­sat “pak­ko saa­da” -ku­vat. Ja sa­man­lais­ta suo­rit­ta­mis­ta se meil­lä ko­ti­maan tal­laa­jil­la­kin usein lo­mil­la on, vaik­ka lis­ta saat­taa näyt­tää toi­sen­lai­sel­ta. Tal­vi­lo­man oh­jel­ma muis­tut­taa vä­lil­lä enem­män mo­ni­mut­kai­sen Le­a­der-hank­keen pro­jek­tin­suun­ni­tel­maa kuin ir­ti­ot­toa.

Mut­ta mitä jos Le­vin pa­ras näh­tä­vyys ei ole­kaan mi­kään näis­tä? Mitä jos to­del­li­nen elä­mys on tau­ko?

Se het­ki, kun rin­tees­tä tul­laan pos­ket pu­nai­si­na ja is­tu­taan het­kek­si kup­pi­laan höy­ry­ä­vän kaa­ka­on ää­reen. Kun hans­kat kop­sah­te­le­vat pöy­däl­le ja huur­tei­nen ky­pä­rä no­jaa tuo­lin sel­kä­myk­seen.

Tau­os­sa on jo­ta­kin olen­nais­ta. Ei­kä tau­ko ole te­ke­mät­tö­myyt­tä, vaan ko­ke­mis­ta toi­sin.

Ta­pa­sin täs­sä jou­lun al­la erään vii­saan nai­sen, jota haas­tat­te­lin hel­mi­kuun alun Le­vin Sa­no­miin – tääl­lä ol­laan siis jo jal­ka vah­vas­ti vuo­des­sa 2026. Hän sa­noi, et­tä äl­kää ih­mi­set täyt­tä­kö lo­maan­ne oh­jel­mal­la, vaan jät­tä­kää ti­laa yh­tei­sel­le ole­mi­sel­le.

Ai­ka per­heen ja lä­him­mäis­ten kans­sa on kul­lan ar­vois­ta. Mök­ki­lo­mal­la se voi ol­la vaik­ka lu­miu­kon te­ke­mis­tä mö­kin kul­mal­la tai sau­nas­ta han­keen juok­se­mis­ta. Jät­tä­kää ti­laa ajal­le, jon­ka an­nat­te toi­sil­len­ne. Ne het­ket ovat nii­tä, jot­ka jät­tä­vät ikui­sen muis­ti­jäl­jen niin las­ten kuin mei­dän ai­kuis­ten­kin mie­liin.

Täs­tä ins­pi­roi­tu­nee­na ky­syin­kin omil­ta po­jil­ta­ni, mitä heil­le on jää­nyt mie­leen tou­ko­kuun alun au­rin­ko­lo­mis­tam­me – se kun on tun­tu­ri­työ­läi­sen loma-ai­kaa. Pie­nem­pi sa­noi, et­tä loi­koi­lu isän kans­sa ui­ma­pat­jal­la. Isom­pi vas­ta­si, et­tä se, kun sei­lat­tiin pol­ku­ve­neel­lä me­rel­le ja vaan ma­koil­tiin ja nau­tit­tiin au­rin­gos­ta.

Eh­kä tau­ko on mat­kai­lun unoh­det­tu luk­sus. Sii­nä ei ole jo­no­tus­nu­me­roa, ei va­raus­jär­jes­tel­mää, ei hin­nas­toa. Ei­kä se lopu va­ras­to­sal­doon. Se vain odot­taa, et­tä ih­mi­nen py­säh­tyy ja an­taa it­sel­leen lu­van ol­la het­ken mi­tään ta­voit­te­le­mat­ta.

Le­vil­lä tämä on jos­kus vai­ke­am­paa kuin luu­li­si, sil­lä ki­vaa te­ke­mis­tä riit­tää. Mut­ta eh­kä juu­ri sik­si tau­ko on tääl­lä niin ar­vo­kas.

P.S. Kan­nat­taa lu­kea hel­mi­kuun leh­ti, siel­lä on li­sää ky­sei­sen nai­sen vii­sai­ta aja­tuk­sia. Mut­ta ei­pä pal­jas­te­ta vie­lä, kuka hän on!