Tunnelmallinen taukopaikka erämaan rauhassa

Piia Sorvisto päätyi yllättäen yrittäjäksi, kun tilaisuus avautui.

Cafe Han­hi­pir­til­le pää­see ai­no­as­taan moot­to­ri­kel­kal­la tai hiih­tä­mäl­lä. Hiih­tä­jän on teh­tä­vä hie­man töi­tä pääs­täk­seen tun­nel­mal­li­seen tu­paan, sil­lä Im­mel­jär­vel­tä ker­tyy mat­kaa rei­lus­ti tois­ta­kym­men­tä ki­lo­met­riä, ja ylä­mä­ki­ä­kin riit­tää.

Sil­ti, tai eh­kä juu­ri sik­si, tau­ko Han­hi­pir­til­lä tun­tuu eri­tyi­sel­tä. Kun oven avaa ja as­tuu si­sään läm­pi­mään pirt­tiin, tun­tuu kuin ai­ka hi­das­tui­si ja muut­tai­si muo­to­aan. Tak­ka­tu­li rä­ti­see, kah­vi tuok­suu ja pöy­tiin kan­ne­taan vas­ta­pais­tet­tu­ja munk­ke­ja, mus­tik­ka­pii­rak­kaa ja po­ro­keit­toa. Ym­pä­ril­lä on hil­jai­nen tun­tu­ri­luon­to.

Kät­kä- ja Py­hä­tun­tu­rin ta­ka­na, Py­hä­jär­ven ran­nal­la si­jait­se­va Han­hi­pirt­ti on vuo­si­kym­men­ten ajan ol­lut erä­maan kul­ki­joi­den tau­ko­paik­ka. En­sim­mäi­nen pirt­ti ra­ken­net­tiin pai­kal­le jo vuon­na 1952. Ny­kyi­set ra­ken­nuk­set nou­si­vat tal­koo­voi­min 1970-lu­vul­la, ja vuo­sien var­rel­la paik­ka on toi­mi­nut muun mu­as­sa lei­ri- ja ret­ki­paik­ka­na.

Hanhipirtti sijaitsee Kätkätunturin ja Pyhätunturin takana. Latukahvilaan saavutaan talvella joko hiihtäen tai moottorikelkalla.

Hiihtäjät ja kelkkailijat pitävät taukoa Hanhipirtin tunnelmallisessa tuvassa. Kahvila toimii suosittuna levähdyspaikkana keskellä tunturiluontoa.

Työterveyshoitaja ja kahvilanpitäjä

Ny­kyi­sin Han­hi­pirt­ti pal­ve­lee la­tu­kah­vi­la­na, jon­ne saa­vu­taan tal­vel­la suk­sil­la tai moot­to­ri­kel­kal­la. Kah­vi­lan pi­tä­jä­nä toi­mii Piia Sor­vis­to, joka pää­tyi yrit­tä­jäk­si hie­man sat­tu­mal­ta.

– Ei tämä ole ol­lut mi­kään lap­suu­den haa­ve. Tämä oli enem­män sel­lai­nen ti­lai­suus, joka tuli vas­taan, Sor­vis­to ker­too.

Sor­vis­to työs­ken­te­lee pää­työk­seen työ­ter­veys­hoi­ta­ja­na. Hän on ol­lut sa­man työ­nan­ta­jan pal­ve­luk­ses­sa jo 26 vuot­ta. Aja­tus jos­ta­kin uu­des­ta al­koi kui­ten­kin kyp­syä.

– Mie­tin, voi­sin­ko teh­dä omaa työ­tä osa-ai­kai­ses­ti ja ko­keil­la jo­tain muu­ta sii­nä rin­nal­la. Kun tämä mah­dol­li­suus tuli, pa­la­set al­koi­vat lok­sah­del­la pai­kal­leen.

Lap­piin Sor­vis­to muut­ti alun pe­rin työn pe­räs­sä kol­me vuot­ta sit­ten. Per­he ja lap­set ovat muu­al­la Suo­mes­sa, jo­ten Le­vil­lä asu­mi­nen kai­pa­si hä­nen mu­kaan­sa jo­tain omaa kiin­ne­koh­taa.

– Ha­lu­sin jon­kin sel­lai­sen ju­tun, joka sai­si mi­nut viih­ty­mään tääl­lä ja joka an­tai­si syyn jää­dä tän­ne.

Han­hi­pirt­ti tar­jo­si sii­hen mah­dol­li­suu­den. Nyt Sor­vis­to huo­maa odot­ta­van­sa kah­vi­la­päi­viä in­nol­la.

Elämys myös työntekijöille

Työ­päi­vä erä­maa­kah­vi­las­sa al­kaa usein moot­to­ri­kel­kan se­läs­sä. Työn­te­ki­jät kul­ke­vat pai­kal­le kel­kal­la, ja aa­mun en­sim­mäi­set tun­nit ku­lu­vat pir­tin läm­mit­tä­mi­ses­sä ja päi­vän val­mis­te­luis­sa.

– En­sim­mäi­se­nä kat­so­taan, mi­ten saa­daan mök­ki läm­pi­mäk­si. Kan­ne­taan vet­tä ja lai­te­taan tu­li­pe­siin tu­let. Ne ovat ai­ka pe­ru­sa­si­oi­ta.

Tal­ven ko­vim­mat pak­ka­set ovat tuo­neet myös omat haas­teen­sa. Aa­mui­sin on jän­ni­tet­ty esi­mer­kik­si sitä, käyn­nis­tyy­kö ag­g­re­gaat­ti ja kuin­ka kyl­mäk­si ra­ken­nus on yön ai­ka­na eh­ti­nyt jääh­tyä.

– Kyl­mim­pi­nä aa­mui­na tääl­lä oli eh­kä nol­lan tun­tu­mas­sa, vaik­ka il­lal­la oli lai­tet­tu pe­sät täy­teen pui­ta. Sil­loin piti tul­la vä­hän ai­kai­sem­min, jot­ta saa­tiin läm­pöä ja tai­ki­na ko­ho­a­maan.

Mut­ta mun­kit ja muut her­kut ovat val­mis­tu­neet joka päi­vä.

– Ei tämä ole kui­ten­kaan mi­kään elä­män ja kuo­le­man ky­sy­mys. Ja ih­mi­set, jot­ka tän­ne tu­le­vat, ei­vät yleen­sä ole kii­rei­siä.

Mustikkapiirakka ihastuttaa

Han­hi­pirt­tiin saa­pu­vat asi­ak­kaat ovat usein hy­väl­lä tuu­lel­la. Mo­nel­le pit­kä hiih­to tai kelk­ka­ret­ki on jo it­ses­sään elä­mys.

– En oi­ke­as­taan muis­ta, et­tä ku­kaan oli­si tul­lut tän­ne huo­nol­la tuu­lel­la. Pa­lau­te­kin on ol­lut tosi po­si­tii­vis­ta.

Kahvilatyöntekijä Jenny Forsell kantaa annoksia Hanhipirtin lämpimässä tuvassa.

Pitkän hiihtolenkin keskellä lämmin ruoka maistuu erämaan rauhassa.

Suu­rin osa asi­ak­kais­ta on ul­ko­mail­ta. Sor­vis­ton ar­vi­on mu­kaan jopa yli 90 pro­sent­tia tal­ven kä­vi­jöis­tä on kan­sain­vä­li­siä mat­kai­li­joi­ta.

– Jou­lu ja tam­mi­kuu me­ni­vät mel­kein ko­ko­naan ul­ko­maa­lais­ten kans­sa. Oli ihan ih­me, jos joku sa­noi tis­kil­lä ter­ve.

Cafe Han­hi­pir­til­lä käy mat­kai­li­joi­ta ym­pä­ri maa­il­maa Kes­ki-Eu­roo­pas­ta, Bri­tan­ni­as­ta ja Yh­dys­val­lois­ta, mut­ta myös esi­mer­kik­si Aa­si­as­ta ja Ka­ri­bi­al­ta as­ti.

Mo­nel­le ul­ko­maa­lai­sel­le suo­ma­lai­set kah­vi­la­her­kut ovat pie­ni yl­lä­tys.

– Mus­tik­ka­pii­rak­ka on mo­nil­le ai­van ih­meel­li­nen jut­tu. Sii­tä tu­lee pal­jon wow-kom­ment­te­ja.

Niin kauan kuin ladut kestävät

Moot­to­ri­kelk­ka­sa­fa­rit tuo­vat jos­kus pirt­tiin ker­ral­la jopa nel­jän­kym­me­nen hen­gen ryh­miä. Sil­ti kah­vi­las­sa py­ri­tään jät­tä­mään ti­laa myös hiih­tä­jil­le.

– Me yri­te­tään pi­tää ai­na pie­ni kiin­tiö hiih­tä­jil­le­kin, et­tei koko tupa täy­ty sa­fa­ri­ryh­mis­tä.

Han­hi­pirt­ti on avoin­na ke­vää­seen as­ti niin kau­an kuin la­dut kes­tä­vät.

En­si ke­säk­si pai­kal­le on tu­los­sa myös uu­si tie, joka hel­pot­taa kah­vi­lan ar­kea. Tien­poh­ja on jo teh­ty noin pa­rin­sa­dan met­rin pää­hän pir­tis­tä.

– Tal­vel­la tän­ne tul­laan edel­leen suk­sil­la tai kel­kal­la, mut­ta ke­säl­lä tie hel­pot­taa lo­gis­tiik­kaa, jos tääl­lä teh­dään vaik­ka re­mont­tia tai tuo­daan ta­va­raa.

Vaik­ka pir­tin ar­ki on toi­si­naan kii­reis­tä ja fyy­sis­tä, Sor­vis­to sa­noo työn pal­kit­se­van omal­la ta­val­laan.

– Tääl­lä maa­il­ma on vä­hän eri­lai­nen kuin tuol­la muu­al­la. Kun ih­mi­set tu­le­vat pit­kän mat­kan hiih­tä­en ja is­tah­ta­vat tä­hän kah­vil­le, huo­maa et­tä het­kek­si kaik­ki rau­hoit­tuu. Ja sii­nä on jo­tain to­del­la hie­noa.

------------ KOH­TAA­MI­SIA ------------

Mailis Orakoski saapui Hanhipirtille hiihtäen ja pysähtyi sinne kahvitauolle. Hänen mukaansa latukahvilat ovat parhaimmillaan juuri silloin, kun niihin joutuu hiihtämään hieman pidemmän matkan.

Parhaat kahvilat ovat matkan takana

Han­hi­pir­til­lä tau­koa pi­tä­nyt hiih­tä­jä Mai­lis Ora­kos­ki viet­tää suu­ren osan tal­ves­taan Le­vil­lä ja tun­tee alu­een la­tu­kah­vi­lat hy­vin. Hä­nen mu­kaan­sa juu­ri erä­maan kes­kel­lä si­jait­se­vat tau­ko­pai­kat ovat usein kaik­kein pal­kit­se­vim­pia.

– Mi­nun mie­les­tä­ni Le­vin la­tu­kah­vi­lat ovat ai­van mah­ta­via. Tyk­kään eri­tyi­ses­ti näis­tä, jot­ka ovat vä­hän kau­em­pa­na. Kun jou­tuu te­ke­mään vä­hän töi­tä pääs­täk­seen pe­ril­le, kah­vi­tau­ko tun­tuu ai­na pa­rem­mal­ta, hän sa­noo.

Hiih­tä­jän mie­les­tä Le­vin la­tu­ver­kos­to voi ol­la jos­kus ali­ar­vos­tet­tu.

– Le­viä pi­de­tään hel­pos­ti vain las­ket­te­lu­kes­kuk­se­na, mut­ta la­dut ovat tääl­lä tosi hy­väs­sä kun­nos­sa. Kis­sat läh­te­vät liik­keel­le ai­kai­sin ja jos­tain koh­taa ver­kos­toa löy­tyy lä­hes ai­na juu­ri ajet­tu latu.

La­tu­kah­vi­las­sa tau­ko on hä­nen mu­kaan­sa yk­sin­ker­tai­nen nau­tin­to.

– Kyl­lä se va­kio-os­tos on kah­vi ja sen ka­ve­rik­si joku hyvä syö­tä­vä.